Raumalla: Taidetta, merenrantoja ja yökuvausta

Meillä on Suomessa monta kaupunkia, joista todetaan usein, että ne ovat ihania kesäkaupunkeja. Minäkin pidän kesästä sekä idyllisistä kylistä ja kaupungeista, mutta usein nämä ovat enemmän minun makuuni virallisen turistiajan ulkopuolella, syksyllä, talvella tai keväällä. En kestä väenpaljouksia enkä ruuhkia. Ja usein muina, kuin kesäkuukausina kanssakulkijoita on huomattavasti vähemmän. Näin myös Raumalla. Tämä on perinteisesti kaupunki, jossa moni on tottunut käymään kesäaikaan, mutta uskokaa kun sanon, että kaupunki on todella kaunis myös syksyllä, pimenevinä iltoina ja kuuran peittäminä aamuina.

Rakastan merenrantoja ja rakastan vanhoja kaupunkeja ja täällä niitä riittää. Ensimmäistä kertaa kävin tutustumassa Rauman Taidemuseoon. Museo sijaitsee huikean kauniissa, vuonna 1795 rakennetussa Pinnalan talossa, Vanhassa Raumassa. Tämä vaaleanpunainen rakennus ja sen pihapiiri on yksi parhaiten säilyneistä kokonaisuuksista Raumalla.

Taidemuseossa on esillä tammikuun loppuun asti Anna Erikssonin erikoinen ja hyvin provokatiivinen näyttely: M – The rituals of a Lonely Bitch. Näyttelyn keskiössä on nainen M, joka on Marilyn Monroesta inspiraation saanut hahmo. Näyttelyssä on vahvaa ääni ja kuvamateriaalia, ja se käsittelee hyvin voimakkaasti seksuaalisuutta ja alitajunnan pimeitä alueita. Ei suositella herkille, ei nuorille, eikä lapsille.

Taidemuseon perusnäyttelyn puolella on nähtävissä Eino Aaltosen kokoelma ja täällä voi bongata muutaman hieman perinteisemmän Pekka Halosen, Eero Järnefeltin ja Akseli Gallen-Kallelan maalauksen.

Anna Erikssonin ja Eino Aaltosen kokoelman lisäksi museosta löytyy pieni vitriininäyttely, jossa on esillä paikallisen taiteilijan, Kirsi Kuusiston grafiikkaa.

Edellisessä postauksessani, ”5 Vinkkiä, joilla selviytyä pimeän talven yli” mainitsin, kuinka olen alkanut haastaa itseäni yövalokuvauksen saloihin sen sijaan, että haikailisin pitkin talvea päivänvalon perään. Sitä olen käynyt harjoittelemassa Vanhan Rauman kauniissa kortteleissa. Muutaman onnistuneenkin kuvan olen jo saanut, mutta voin kertoa, että kolmea onnistunutta kuvaa kohden olen ottanut varmaan tuhatseitsemänsataa vähemmän onnistunutta kuvaa. Harjoittelu siis jatkuu. Tämä on hyvin mielenkiintoista, sillä sen sijaan, että katse yökuvissa kohdistuisi kuvattuun kohteeseen, se kohdistuu hyvin voimakkaasti kuva-alalla oleviin valoihin ja siihen, mitä ne valaisevat. Valot ja varjot leikkivät siis hyvin eri tavalla yökuvissa, kuin mitä päiväsaikaan otetuissa kuvissa. Ja sitten on vielä nämä miljoonat eri värisavyt, joita tulee erilaisista valonlähteistä, ja kaikki samassa kuvassa. Tällaiselle hieman ”värivammaiselle” kuvaajalle ne tuottavat hieman päänvaivaa, mutta teen siedätyshoitoa asian eteen koko ajan.